"Haltia, henki, jollainen luultiin erikseen olevan jokaisella ihmisellä, tontilla, talolla,
metsänlehdolla, järvellä, rahakätköllä ja kalliolla."
- Kristfrid Ganander, Mythologia Fennica, 1789.
Myönnetään, mietin itsekin, että mitä ihmettä tämä kirjoitus täällä tarkalleen ottaen tekee. Mutta aina joskus on jonkun kanssa tullut pienempi (tai isompi) väittely sanan haltija/haltia "oikeasta" kirjoitusasusta. Edellisen kerran jälkeen lähdin väsäämään pientä tietopakettia. Aluksi hyvin lyhyeksi aikomani tekstinpätkä paisui kuin pullataikina, ja tuloksena oli tämä tonttu/haltija-tietopaketti, jossa on lyhyesti jotain suomalaisen kansanperinteen tonttu- ja haltijauskosta, sekä sanan "haltija" kirjoitusasusta. Lukee ken haluaa... n_n' Ja muistakaa, että tämä on meikäläiselle pelkkä harrastus, en ole antropologi.
<< Takaisin
Suomalainen tonttu- ja haltijausko | "Mikä ihmeen karhuhomma?" | Sanan "haltija" kirjoitusasusta
Ihan ensiksi mainittakoon, että kansanperinne ei ole koskaan kovin yksiselitteistä, sillä jutut ovat kiertäneet ihmiseltä ihmiselle, jopa maasta toiseen. Tarinat ovat joskus hyvin aluekohtaisia, tai ne ovat saattaneet muokkautua hyvinkin paljon ja sekoittua toisiinsa. Suuri osa kerätyistä memoraateista on peräisin 1800-luvun lopusta tai 1900-luvun alusta, Suomen vanhasta uskosta ei ole pahemmin jäljellä kirjallisia lähteitä.
Michael Agricolan vuonna 1551 laatima luettelo on varhaisin kirjallinen lähde koskien Suomen muinaisuskoa. Tontusta sanotaan siinä vain näin: "Tontu, Honen menon hallitzi, quin Piru monda willitzi." Agricolan mielipide suomalaisista ja heidän uskomuksistaan oli selvä: "Eikö se Cansa wimmattu ole, ioca neite wsko ia rucole. Sihen Piru ia Syndi weti heite, Ette he cumarsit ia wskoit neite."
Kristfrid Gananderin Mythologia Fennica (1789) on kirja, johon usein viitataan. Se löytyy suunnileen jokaisen aihetta käsittelevän kirjan lähdeluettelosta, onhan se vanhimpia Suomen mytologiaa käsitteleviä teoksia. (Vertailun vuoksi Kalevalan ensimmäinen versio julkaistiin vuonna 1835.) Sain viimein ostettua Mythologia Fennican - eihän siinä mennyt kuin 200 vuotta ennen kuin kirja viimein käännettiin myös suomeksi! Haltiasta (Ganander kirjoitti sanan ilman j:tä) hän kertoo, että se on henki, jollainen luultiin olevan jokaisella ihmisellä, tontilla, talolla, metsänlehdolla jne. Huoneen-haltia on Gananderin mukaan sama asia kuin tonttu. Lisäksi mainitaan mm. weden-haltia ja wuoren-haltia.
Tontusta Ganander on kirjoittanut seuraavaa: Tonttu on kotijumala, Lar, joka kulkee ja touhuilee talossa öisin ja jota pidetään suuressa arvossa. Ganander kertoo, että tonttuja on monenlaisia, Jywä Tonttu, Raha-tonttu (Kratti), Paska-Tonttu. Sen, joka halusi tontun taloonsa tuli pääsiäisyönä ripustaa kaulaansa tamman länget ja kulkea yhdeksän kertaa kirkon ympäri. Tontun tullessa vastaan kysyen mitä tämä halusi ei kannattanut hämmästyksissään vastata "paskaa" (lantaa), sillä sen jälkeen sitä tavaraa talossa varmasti riitti. Jos vastasi "rahaa, viljaa", niin "tonttu toi kaikkea".
Myöhemmin kerätyissä memoraateissa on tonttuihin ja haltijoihin runsaasti viitteitä. Kuten jo Ganander mainitsi, uskottiin, että jokaisella ihmisellä on oma haltijansa. Etiäinen on ihmisen kaksoisolento, joka kulkee hänen edellään. Yleensä sitä ei näe. Joskus etiäisenä on jopa kokonainen hevosvaljakko: nähdään talon ikkunasta, miten pihaan tulee vieraita. Mutta ulkona huomataan, että pihalla ei ole ketään ja vastasatanut lumi on koskematonta. Kuluu vähän aikaa, ja hetken päästä pihaan ajaa sama valjakko - tällä kertaa oikeasti.
Kodinhaltija näyttää joissain tarinoissa talon isännältä tai emännältä, joko elävältä tai kuolleelta. Talon ensimmäisestä tulensytyttäjästä tai isännästä tulee joidenkin lähteiden mukaan kuoltuaan talon haltija. Haltija on yleensä kuvattu pieneksi, harmaaksi ja vanhaksi, joskus pitkäksi. Joskus harvoin haltijana on lapsi. Yleisesti uskottiin, että mieshaltija tietää talolle hyvää ja naishaltija huonoa.
Riihenhaltijana saattoi olla tonttu, joka vahti tulta ettei riihi päässyt palamaan. Riihenhaltija on usein kuvattu yksisilmäiseksi, joskus jopa "vasikannäköiseksi jolla on teelautasen kokoinen silmä keskellä otsaa". Yksisilmäisistä tontuista on paljon tarinoita, ilmeisesti aiemmin ne ovat osittain olleet sama asia kuin vuorenpeikot. Tonttu saattoi olla varasteleva "varallisuudenkartuttaja". Haltija oli helppo suututtaa - silloin tämä lähti vihaisena talosta saattaen mennessään jopa tappaa jonkun. Jos keittiötä ei pidetty järjestyksessä, saattoi keittiönhaltija suuttua ja lähti talosta pistettyään koko keittiön remonttiin. Haltijan lähdettyä taloa kohtasi epäonni - ehkä jo senkin takia, että vihainen haltija tapasi varastella vanhasta kotitalostaan ja kantaa kaiken uuteen taloon.
Haltijoita on siis monenäköisiä ja kokoisia, on riihen- tallin- saunan- kodin- keittiön- myllyn ja tulenhaltijoita, maan- veden- ja vuorenhaltijoita, niin kuolleita kuin eläviä ihmisiä, tonttuja, kissoja, yksisilmäisiä ja kolmijalkaisia, karvaisia, harmaita, mustia, valkeita, vanhoja, nuoria, isoja, pieniä...
Välillä tonttu-usko on sekoittunut uskomuksiin paholaisesta ja piruista. Löytyy tarinoita, joissa kuvataan tontulla olevan hevosen alaruumis tai toinen jalka karvainen ja "niinkuin hevosella". Kerrotaan, miten talossa oleva tonttu esittelee tätä hevosenjalkaansa vieraille.
Tämä ei enää ole ajankohtainen kappale, mutta tarina, johon viittasin ikivanhassa sarjakuvassani Yksisilmäinen Tonttu menee suunnilleen näin:
Talossa on tonttu, josta halutaan päästä eroon. Taloon tulee mies, jolla on karhu mukanaan. Mies jää taloon yöksi ja karhu tungetaan riiheen, jossa tonttu asuu. Tonttu on paistamassa lihaa jota karhu tulee kerjäämään. Tonttu, joka luulee karhua kissaksi, suuttuu ja lyö karhua. Karhu käy tontun kimppuun ja tonttu pakenee. Myöhemmin tonttu palaa takaisin, ja kysyy rengiltä: "Vieläkö täällä on se iso kissa?" Renki luulee, että kyse on talon kissasta ja vastaa: "Kyllä on, ja se teki seitsemän poikasta." Tämän kuultuaan tonttu juoksee pois, eikä palaa enää koskaan.
Tarinasta on monia eri versioita, eivätkä ne ole liikkuneet pelkästään Suomen rajojen sisäpuolella. Joissakin versioissa ei puhuta tontusta vaan esim. pirusta.
Omakaan suomi-kieleni ei ole täysin virheetöntä, joten olen väsännyt tämän osion yhdessä veljeni Antin kanssa, jota on kiittäminen kaikesta kielitieteeseen liittyvästä materiaalista.
Ensiksi, sana haltija (haltia) on hyvin vanha, ja vaikuttaa siltä, että sillä on alunperin tarkoitettu juuri vähän yliluonnollisempia olentoja. Silti sana haltija on tekijämuoto ja liittyy sanaan hallita. Nykyään se oikeaoppisempi tekijämuotohan olisi hallitsija. Muoto "haltija" on sekin edelleen käytössä, esim. omaisuudenhaltija, jolloin tarkoitetaan nimenomaan ihmistä eikä yliluonnollista olentoa.
Suomalaista kansanperinnettä käsittelevissä kirjoissa törmää kumpaankin muotoon, sekä haltiaan että haltijaan. Joskus myöhemmin vakiintui, että tekijämuodot kirjoitetaan j:llä. (Tästäkin on joitakin poikkeuksia.) Ei siis haltia tai tekiä vaan haltija ja tekijä. ;)
Sitten hieman etymologisia seikkoja jotka Antti kaivoi esiin:
- J. A. Lindtström yhdistää gootin sanan haldan haltioihin vuonna 1859. ('haldan' = hüten eli 'vahtia') Se liittyy saksan sanaan 'halten', 'pitää kiinni yms.'
(vrt. engl. 'to hold').
- Vilhelm Thomsen yhdistää sanan 'haltia' verbiin 'hallita' vuonna 1869.
- Oskar Loorits mainitsee, että viron 'haldjas' tarkoittaa alun perin 'hoitajaa'.
- Ahlqvist ja kumppanit sanovat, että vatjan 'altia' on 'skyddsande' eli 'suojelushenki'
tms.
Seuraava pätkä suoraan Antilta:
"Tutkijat ovat samaa mieltä siinä, että haltija-usko on samaa kuin ruotsalainen rå-usko. Lars Levanderin mukaan sana 'rå' tulee sanasta 'raž', joka on tekijäsana ("nomen agentis") verbista 'raža', jonka merkitys on råda, härska, ha makt (eli suunnilleen 'hallita').
1) Haltia on ok, koska onhan siinä osittain "unohtunut" tekijän merkitys, ja se on melkoisen vakiintunut (TSH:n suomennoksen myötä) kuin myös pääsiäinen.
2) Haltija on MYÖS ok ja KIELITOIMISTON SUOSITTELEMA muoto, koska sana kuitenkin on kaikesta huolimatta tekijäjohdos ja liittyy selvästi verbiin hallita. Sitä ei pidä koskaan unohtaa.
...Suomessa on tietysti sellaisia paikkoja, jotka on nimetty haltijoiden mukaan (Halti, Haltia, Haltiala), mutta nimien kirjoitusasut ovat oma lukunsa. Esimerkiksi sukunimi Ijäs liittyy sanaan ikä, jonka heikko aste siinä esiintyy." (Joissain vanhoissa hautakivissä lukeekin "kuoli sen ja sen vuoden ijässä") "Nykyään ei kuitenkaan kirjoiteta (/sanota?) ijän vaan iän, koska muutenkin vaaka : vaa'an, eli k:n heikko aste on kato. Samaten äännetasolla velka : velan, eikä velvan, mutta kuitenkin velvollinen... ruoko : ruo'on eikä ruovon, mutta ruovikko... aika jännää."
Tolkienin haltiat (elf) ovat oikestaan lähempänä irlantilaisia sidhejä kuin "elffejä" (...minkä Tolkien itsekin mainitsi.) Joka maalla on oma kansanperinteensä, ja monet vieraskieliset kansanperinnesanat on vaikea tai mahdoton kääntää suomeksi. Riihenhaltija on nimenomaan riihen haltija, ja keittiönhaltija vahtii keittiössä. Miten sanan "riihenhaltija" kääntää englanniksi? Kääntäjät törmäävät usein tällaisiin ongelmiin, kun käännettävällä sanalla ei ole suomenkielistä vastinetta. TSH on käännetty hyvin, ja siinä sana "haltia" on ok. Totta tosin on, että ehkä juuri TSH:n takia koko haltiakäsitys on nykyään aika yksipuolinen...
Hmm. Kukaan ei todennäköisesti ole jaksanut lukea tätä tekstiä läpi. :P Ehkä joku on yhä tulossa muksauttamaan päähän ja sanomaan, että "jos puhut yliluonnollisesta olennosta niin silloin pitää sanoa että HALTIA!" Joku taas saattaa ihmetellä, että "miten te jaksatte jauhaa tästä näin pitkään...?" Ainakaan ei kukaan pääse sanomaan, ettei tätä väitettä olisi perusteltu....
Lähdekirjallisuutta:
Martti Haavio - Suomalaiset Kodinhaltiat (WSOY 1942)
Kristfrid Ganander - Mythologia Fennica (1789), suomenkielinen laitos Recallmed Oy, 2003.
Myytillisiä Tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975.
Katso myös: Anna-Leena Siikala - Suomalainen Shamanismi - mielikuvien historiaa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.
© Aura Ijäs (& Antti)
13.10.2004, EDIT: 29.7.2005